tiistai 02. syyskuu 2014

Mitä häiden jälkeen?

Anna:

Reissut on reissattu, häät vietetty ja nyt pitäisi palailla arkeen. Monet on varotellu, että tää vaihe elämässä voi olla haastava, kun kaikki ns. kiva on takana. Mulla ei ainakaan vielä oo onneks tullu negatiivisia tuntemuksia, vaan oon aika fiiliksissä syksystä ja normielämästä taas. Ehkä myös pientä helpotusta on havaittavissa, koska häiden alusviikot oli aika stressaavaa aikaa. Loppupeleissä ollaan pyritty tekemään arjesta sellaista, että se on kivaa elämää sinällään. Ulkomaanmatkat, ravintolaillat ja reissut on sokerina päällä.

Mitä mun arki sitten on? Jaa-a, aikamoinen sillisalaatti kaikkea. Irtisanouduin säännöllisestä päivätyöstäni hetki sitten, kuten tässä toukokuisessa postauksessa kerroin. Oon siis ollut melkein neljä kuukautta nyt “vapaalla jalalla”. En kuitenkaan oo vaan lomaillut, vaan oon tehnyt yksittäisiä keikkahommia aina sillon tällön, jeesaillu perhettä ja sukulaisia sekä kirjottanut tietenkin myös tätä blogia. Tyhjänpanttina oleminen ei oo koskaan ollu mun juttu, eikä oo ollu tänä kesänäkään. Mulla on taipumus keksiä itelleni hommaa ja aktiviteetteja sohvalle makaamaan jäämisen sijasta.

Nyt mulla on syksy vielä ihan auki. Töihin paluu houkuttaa, mutta osa-aikaisen, mielekkään työn löytäminen ei ole mikään iisi homma. Ei myöskään ole poissuljettu, että palaisin johonkin vanhoista työpaikoistani. Myös joku harrastus olisi kiva hankkia tai alottaa vaikka uudelleen siellä seinäkiipeilemässä käyminen tai sali. Rutiinit voi monen mielestä olla tylsän tyypin hommaa, mutta mulle ne on tärkeitä ja pitää arjen koossa.

Mun säännöllisestä työstä pois jääminen aiheutti sillon taannoin ihan kauheen kohun kommenttiboksissa. Joku oli sitä mieltä, että Sebu on pistäny mut nyrkin ja hellan väliin ja joku toinen taas huolissaan mun toimeentulosta ja eläkkeestä. Hyvin tää on kuitenkin mennyt ja oon tyytyväinen valintaan, jonka sillon tein. Ikävää kommenttia satelee kuitenkin vähän väliä ja meillä on muutama vakkarikiusaaja piinaamassa. Musta on niin hullunkurista, että ihmiset, jotka ei tiedä meijän tilanteesta yhtään mitään tulee heittämään jotain kotivaimo- ja siivelläeläjäläppää. Ketä se edes liikuttaisi jos olisin bloggaava kotivaimo? Sehän ei nykymaailmassa ole kovin epätavanomaista…

Anyhows, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kattelen ihan rauhassa ja tunnustelen.

Mitä teidän sykyyn kuuluu? Opiskeluja, töitä vai kenties töitä opiskelun ohella?


maanantai 01. syyskuu 2014

Meidän viikonloppu kuvina

Anna & Sebastian:

Aika jees olla kotona! Nappailtiin viikonlopun aikana muutamia kuvia ja koottiin ne tällaseksi yleisfiilispostaukseksi. Matkan ja häiden jälkeen meillä on vallinnu seesteinen ilmapiiri ja se jatkui tänä ensimmäisenä normaalina Suomi-viikonloppunakin. Tosin, luettiin just jostain otsikko “Häät tekevät onnelliseksi vain hetken”. Kohta sitä ollaan siis ilmeisesti onnettomia. Vai eikö sen pitäisi mennä niin, että naimisiin mennään koska ollaan onnellisia, eikä niinpäin, että naimisiin mennään jotta tultaisiin onnellisiksi? No, kaikkeahan sitä voi matkan varrella käydä.

Nyt tähän viikonloppuun! Oltiin perus tylsiä omia itsejämme ja painuttiin perjantai-iltana joskus jo ennen kymmentä nukkumaan. Tää oli hyvä veto, koska oltiin buukattu koko viikonloppu aika täyteen menoja ja juttuja. Univelkaa lennoilta oli kertyny, joten piti vähän ottaa niitäkin takasin.

Lauantai-aamuna lähettiin käymään huvilalla, missä meitä odotti Sebun äidin keräämä ämpärillinen omenoita. Näistä tehtiin myöhemmin piirkkaa, josta tuli ruma ku synti. Ei blogikelpoinen siis.

Pientä pihatyötä ja jutusteluu Bozennan kanssa. Jostain laatikosta löyty vanhankoulun suurennuslasi ja aika monta muutakin erikoista esinettä. Nää on näitä tilanteita kun poika koluaa äitinsä talon laatikoita ihan pokkana ja äiti kysyy: “Sebastian, tulenko minä teille ja kaivan kaikki kaapit auki?”. Hups.

Kaikest kaivamisest ja penkomisest huolimatta meille tarjoiltiin lounasta. Kaikkee pientä ja kaunista.

Pihalla pienet kuvaussessiot. Tässä valmistautumista. Molemmat on yhtä tarkkoja olemisestaan kuvissa. Se on just eikä melkei!

Koneessa keskenjääny Frozen pääs meijän leffaillan tähdeks. Ainoo vaa et oltii niin väsyneitä, että jouduttii jakaa toi lyhyt musikaalinpätkä kahelle illalle sohvanukahtelun takia. “Do you want to build a snowman” on raikunu aika kovaa kämpässä, kadulla, kaupassa ja autossa ton jälkeen. Duettona tietty.

Kerranki Anna saatiin istumaan alas ja leffan ääreen. Tää on historiallista, koska yleensä mitkään taivuttelut ei riitä siihen. Kaikkia ei vaan oo tarkotettu sohvapotuiks.

Sunnuntai, eli virallinen asuntonäyttöpäivä. Me innostutaan aina ajottain lähtemään kiertelemään näyttöjä, osittain se on ihan yleistä mielenkiintoa ja osittain jo tulevan suunnittelua. Pitää kartottaa markkinoita ennen isomman kämpän hankkimista.

Arjen suunnittelua, kalenterointia ja sen sellasta. Koska Sebulla ei oo paperikalenteria, merkataan sen kurssit ja muut menot yleensä meijän yhteiseen pöytäkalenteriin. Matkan jälkeen oli vähän catch upattavaa.

Voi tätä meijä ruokavaliota… Ei voi muuta sanoa, kun että aika sokeripainotteista. Laitetaan nää pussit nyt kuitenkin sen piikkiin, että Mauritiuksella ei saanu salmiakkia ja siihen nälkään ostettiin nää.

Sellanen viikonloppu! Tällä viikolla saadaan ensimmäinen hääpostauskin ulos, joten stay tuned fellows!


sunnuntai 31. elokuu 2014

Elokuun sana: Kotityöt

Anna:

Olen naimisissa ahkeran ja kotitöitä rakastavan ihmisen kanssa. Välillä tuntuu, ettei mulle riitä oikeen mitään kotihommia, kun Sebastian on nohevana poikana kerenny tuhoomaan pyykkivuoret, tiskaamaan tiskit ja pyyhkimän pölyt. Välillä mäkin saan siivouspuuskia. Pistän hiukset ponnarille, vaihdan urheiluvermeet päälle ja hyörin kämpässä ku tornaado. Tällöin kotona ei saa olla ketään häiritsemässä mun touhuja. Astianpesukone ensimmäisenä päälle, imuri käteen, seuraavana luuttu ja rätti. Tiskikoneen tyhjennys ja viimesenä vessan pesu ja samalla virkistävä suihku, siivoomisesta kun tuppaa tulemaan vähän semmonen nuhjunen olo. Pyykit jätän suosiolla Sebulle, koska niihin mun skilssit ei riitä. Ei kuulemma edes niiden ripustamiseen.

Yhdessä siivoominen ei oo meille arkipäivää. Kahdenkeskeistä aikaa käytetään ihan muihin juttuihin ja omalla ajalla sitten huolletaan kotia. Onnistuu meiltä yhteistyökin, vaikka välillä ärsyttää, kun Sebastian pesee mun pesemän ikkunan uudelleen tai kulkee rätin kanssa perässä, kun mun aikaansaama laatu ei vastaa sen standardeja. Sebastian toimii siis siivouksen työnjohtajana meillä. Ruoanlaitossa ja ruokaostaoksilla mulla on sitten enemmän sanavaltaa ja pidän homman hyppysissä. Omat vahvuusalueet siis kummallakin.

Nyt tästä saa ihan semmosen kuvan, että oon surkee siivooja, mutta lupaan että oon ihan hyvä! Keskitasoa nyt ainakin… Sebu vaan sattuu olemaan the master cleaner. Pakko myöntää, että riitaakin siivoamisesta joskus tulee. Varsinkin mun vaatekasoista ja muista pitkin kämppää jättämistä yksittäisistä tavaroista, joita en korjaa minuuttiaikataululla. Sotku ei yksinkertasesti häiritse mua yhtä paljon ku Sebastiania ja sen takia Sebu joutuu välillä sanomaan mulle mun rojuista. Onhan se munkin mielestä kivempi asua siistissä asunnossa, ku sotkusessa.

Vaikka Sebun tarkkuus ja siivouskuri välillä aina ärsyttääkin, niin oon erittäin onnellinen että oon naimisissa ahkeran ja työteliään miehen kanssa. Mulle sellanen perinteinen mies makaa sohvalla ja juo kaljaa, muija pyykkää -asetelma ei vaan yksinkertasesti kävis.

Sebastian:

Mielenrauha voi muodostuu moninaisist eri jutuist riippuen tieteski tyypist. Meikäläisen mieli lepää muun muas järjestykses. Siisteys ja puhtaus lukeutuu meitsin kirjois järjestykseen, joka taas luo seesteisyyden tunteen ja tietyl tapaa mielihyvää. Kuulostaa todennäkösesti umpikierolta ja täysin turhanpäiväselt sössötykseltä. Ehkäpä, mut voiks olla mitää miellyttävämpää ku tulla himaan, joka on puhdas, siisti ja jokanen juttu on omalla harkitulla paikallaan. En vaa voi itelleni mitää, mut sekasotku on jotai käsittämättömän hirveetä kateltavaa. Itseasias sekane hima näyttää helpommin myöski likaselt ja site alkaa jossai vaihees dunkkaamaa läpikotasin roskikselt. Allergikkona kaikenmaailman pölypallerot ja likaläiskät alkaa ahdistaa. Himan siistinä pitämine on kuiteski kaikin puolin kohtalaisen yksinkertast. Jatkuva, snadi mestojen siistimine helpottaa ja lyhentää huomattavasti niit astetta isompii sunnuntaisiivouksii. Rutiinit jeesaa siistinä pitämiseski, vähä niinku monis muiski kotihommis.

Meijän huushollis siivoomine hoidetaa yleensä yhteistoimin, mut meitsi kyl tuppaa siistii ja pyyhkii suinpäin samantien. Turha sitä sotkua on siihe jättää, ei se kuiteskaa siit itestää katoo. Sitäpaitsi kaikki pinttyny on kohtalaisen ärsyttävää. Omaan kans ehkäpä maailman ärsyttävimmän tavan, joka saa vieraat yleensä kaikkoamaan taikka rypemään häpeässä. Huomauttelen ääneen ja kavalilla katseilla kunkin sotkuista ja jäljistä. Siivoon ja luuttuun jengin perässä ärähdellen ja ivallisesti mainiten jokaikisestä virheestä. Oon muunmuas antanu jengille potkui meijän keittiöst ku ollaa väännetty porukal safkaa. Huhuh, alan jo hiljallee ärsyttämää itteeniki ku luen tätä valmistuvaa tekstii.

Onha toi meikäläise toiminta sanoinkuvaamattoman tahditont ja milteipä raivostuttavaa, mut ite kyl pyrin vieraana jonku toisen himas siivoomaa jälkeni ja järjestämää sotkuni. Odotan vaa muilt samankaltast toimintaa ees jossai määrin. Oon kans jo tottunu siihe et palttiarallaa 50/60 tuun aina pettyy omaan sinisilmäsyyteeni. Onneks jengi ja frendit on tottunu meikäläisen murinaan ja valitukseen, joka useimmite on asiatont.

Oon suhtkoht tyytyväine siihe siisteyden tuloksee jota Annan kaa saadaa ylläpidettyy, mut järjestyksen pitämises ja krääsäkasojen muodostumises  meil on kyl viäl petrattavaa.

Mitä ajatuksia tää aihe herättää teissä? Onko siivoominen saatu jaettua tasapuolisesti vai syntyykö näkemyseroja? Jakakaa fiiliksiä!


lauantai 30. elokuu 2014

Jäähyväiset lentokentällä

Anna & Sebastian:

Ystävän hyvästeleminen on vaikeeta. Mitä siinä kuuluu oikeen sanoa?

Oltiin sovittu meidän ystävän, Jarnon, kanssa treffit Helsinki-Vantaan lentokentälle sille päivälle, kun saavuttiin Maurituksesta. Jarno lähtee yhdeksäksi kuukaudeksi Kanadaan ja edessä oli moimoin sanominen. Oli kyllä munkkien munnki, ku lennot sattu just samalle päivälle, niin että päästiin treffaamaan Jarno ja muut kaverit meijän laskeutumisen ja Jarnon lennon välissä. Kohtalaisen tiukoille kyllä meni, koska meijän Pariisin lento oli hippasen aikataulusta myöhässä, mutta kerettiin me onneks hetkeksi Starbucksiin istuskelemaan, vaihtamaan kuulumiset ja nauramaan vatsamme kippuroille.

Ollaan odotettu kauhulla Jarnon vaihtovuotta. Vaikka sitä aina toivoo ystävälleen hyvää ja hienoja kokemuksia, ollaan me kuitenki sen verran itsekkäitä, että oltais haluttu hinnalla mil hyvänsä pitää toi kaveri mielummin meijän sohvalla röhnöttämässä perjantai-iltasin. Eiku, maanantai-iltasin, tiistai-iltasin, keskiviikkoiltasin, torstai-iltasin,  ja viikonloppuiltasin, niinku se on viimeset pari vuotta ollu.

Huikattiin, vielä Jarnon portille kävellessä “Ethän sitte muutu siellä reissusa, ainakaan paljoo?” ja saatiin takasi nyökyttelevä vastaus. Tosiystävyys jatkuu ja kestää välimatkat, muttei tää todellakaa mitään herkkua oo. Niin tiiviisti ollaan oltu tekemisissä, että ollaan melkein kasvettu yhteen. Nyt vaan samantien lentoja buukkailemaan, koska toukokuussa meitä kutsuu Kanada, kun lähetään moikkaamaan kaveriporukalla tota yhtä maailmalle karannutta! On tässä siis puolensa…

Onkos teillä kans frendejä, jotka on lähteny pidemmäks ajaks karkuteille?


perjantai 29. elokuu 2014

Sepi da chef

Sebastian:

Yks koko Mauritiusreissun mielenkiintosimpii kokemuksii oli vikalle päivälle bookattu kokkikoulu, jota veti meijän hotellin pääkokki. En oo ollu vastaavanlaises safkakoulutukses sitte koulun köksätuntien jälkee.  Ei oltu koulunpenkil kuiteskaa vaa kahestaa, vaa opintielle keittiöön oli eksyny kolme muutaki pariskuntaa.

Meitsilhä on siis palttiarallaa 24/7 jonkiasteine nälkä, joten toi diy -lounas sopi paremmi ku hyvi. Liikkeelle lähettii tieteski perusteist, eli kokinhatun teost. Eittämät olin tos kohtaa melkosen skeptine koko touhust, koska paperin rullaamine kaalin ympäri ja sen teippaamine ei vaatinu järin korkeet älykkyysosamäärää tai kädentaitoi.  Onneks homma todellisuudes ei ollukkaa iha nii vajaata, vaa kohtalaisen kokenu kokki pisti asteittai lisää pökköö pesään ja homma mutkistu mielenkiintoseks.

Me opeteltii tekee kolmen ruokalajin Mauritiuslaine ateria, joka muodostu bambunsydänsalaatist, kuningaskatkarapu-kanacurryrullist ja kookoskekseist. Kaikki annokset kyhättii kasaa tuoreist raaka-aineist ja kirjaimeöllisesti kuorittii, raastettii ja vuoltii ainekset pannulle. Pakko myöntää et olin kohtalaisen fiiliksis koko touhust, mut tietyl tapaa meikäläisen ajatuksenjuoksuu sumensi  takaraivos jylläävä, järjetön nälkä.

Salaatti oli yksinkertasin ikinä, mut sen pääraaka-aineena käytetty bambunsydän on melkosen kallista jopa tuolla. Bambunsydämmen valmistumine saattaa kestää jopa 80 vuotta ja puun katkaisun jälkee on vaa viis päivää aikaa käyttää sydän. Suhteessa ite puun kokoon nähen se sydän ei oo erityisen kookas. Kuulemma tuotetta ei kyetä toimittamaan esimerkiks Eurooppaan lainkaan. Sydämen, joka on väriltää btw valkone, maku on meikäläisen mielest jotai kukkakaalin ja perunan välilt. Eittäi hyvää pippurin, etikan ja suolan kaa.

Pääruoan tärkeimpänä juttuna oli erinäisten mausteiden ja yrttien muodostama currymaine tahna, joka toimi kastikkeena. Kuningaskatkaravut minuutiks kuumalle pannulle ja sit sivuun. Kananpalaset paistumaan ruskeeks puoliltaan ja sivuun. Mausteseostahna pannulle ja vettä perään. Snadi suurustumine ja kanat sekä ravut sekaan pataan muhimaan.

Kokki kyhäs rullii varten taikinan mikä oli jotai lettu- ja naanleipätaikinan välilt. Järjettömän kaulimisen jälkee lätty pannulle ja pinnat ruskeeks. Valmis lätty lautaselle ja päälle valmista currypataa. Ja arvatkaa kolme kertaa oliko hippasen hyvää. Siis mitä helkkarii. Katkarapui, kanaa, mausteita, ja lätty, siin oli kaikki mitä jumalaiseen annoksee tarvittii.

Olin iha äimänkätenä jo valmiiks mut kookoskeksit veti kyl maton alta. Kookos palasiks ja puukol sisälmys suikaleiks. Vettä ja sokerii pannulle, kookossuikaleet messiin ja kiehautus sellaseks sopivan tönköks massaks. Lusikal klönttei leivinpaperille ja pariks minuutiks pariinsataan asteesee. Jep, se on siin, karkinkaltaset keksikeot on valmiit.

Toi helkkarin kokki sai kaiken näyttää epäinhimillisen helpolt ja sitä vaa kelas jälkeenpäi kuinka monimutkasii failei sitä on tullu väsättyy joidenki ns. superhyvien, ja megalomaanisen monimutkasten muotisafkaohjeiden kaa. Blaaah, Ylenpalttisen yksinkertast, tuoretta ja kaikinpuolin täydellistä, nam.

 

 

Kiteytettynä pähkinänkuoreen toi pienimuotone kokkikouluhetki oli yllättävän hyvä lisä jo täydelliseen lomakokemuksee ja kybä fiilikseen. Täs ku kattelen tätä omaa tekstirypästä ja jokasest ruokalajista raapustamaani selostusta, ni hiffaan et olin oikeesti tost hässäkäst kohtalaisen innoissani. Iso kiitos karulle kokille, joka veti homman kotiin ranskaks ja englanniks asenteella ja hitusella huumoria, respect. Anna tos just kattelee silmät ymmyrkäisinä, miten helkkaris oon saanu tällasen novellin kyhättyy yhest snadist hetkest kokkina.